Sivustakatsojan efekti (eng. bystander effect) on sosiaalipsykologinen ilmiö, jossa suurempi todistajien määrä vähentää todennäköisyyttä, että yksikään yksilö toimii. Intuitiivisesti enemmän ihmisiä = enemmän apua. Todellisuudessa enemmän ihmisiä = vastuu jakautuu niin monelle, ettei kenellekään jää merkittävää osuutta.
Ilmiön osoittivat kokeellisesti John Darley ja Bibb Latané vuonna 1968, Kitty Genovese -tapauksen inspiroimina. Kokeessa epilepsiakohtauksen ääntä kuullut yksilö soitti apua 85 % ajasta. Kun kokeessa oli kuusi "todistajaa", apua soittamiseen ryhtyi vain 31 % yksilöistä — ja se kesti kauemmin.
Sivustakatsojan paradoksi: enemmän ihmisiä → vähemmän toimintaa.
Organisaatiotaso: Sivustakatsojan efekti ei ole pelkästään hätätilanneilmiö. Se on läsnä joka kerta kun vastuu ei ole nimetty. Sähköpostiketju johon on kopioitu 15 ihmistä toimii jäsenkirjeenä, ei toimintakäskynä — jokainen olettaa jonkun muun hoitavan. Organisaation toimintahäiriöt, tuotteiden laadun laskeminen, asiakkaan huono kohtelu: jos kukaan ei omista ongelmaa, se ei kuulu kenellekään.
Yhteys muihin ilmiöihin: Sivustakatsojan efekti vahvistaa The Blame Gamea organisaatioissa — kun ongelma lopulta kriisiytyy ja vastuullista etsitään, kukaan ei muista kenen piti toimia. Se liittyy myös FOFO:on: organisaatioissa jossa kukaan ei ota omistajuutta ongelmasta, on myös vähemmän painetta mitata ongelman suuruutta. Vertaa portinvartija-kulttuuriin: siellä ongelma on aktiivinen estäminen — sivustakatsojan efektissä se on passiivinen sivuuttaminen.