Suunniteltu vanheneminen (engl. planned obsolescence) tarkoittaa tuotteen suunnittelua niin, että se hajoaa, lakkaa toimimasta tai alkaa tuntua vanhalta ennenaikaisesti — jotta tilalle on ostettava uusi. Kyse ei ole huonosta suunnittelusta vaan hyvästä: elinikä on mitoitettu myyjän, ei omistajan eduksi.
Ilmiöllä on dokumentoitu syntymäpäivä. Vuonna 1924 suurimmat hehkulamppuvalmistajat sopivat Phoebus-kartellissa lampun eliniän rajaamisesta noin tuhanteen tuntiin — ja sakottivat jäseniä, joiden lamput kestivät liikaa. Lama-Amerikassa Bernard London ehdotti 1932 pakollista vanhenemista talouden piristeeksi, ja 1950-luvulla muotoilija Brooks Stevens käänsi ajatuksen myyntiopiksi: tarkoitus on istuttaa ostajaan halu omistaa "vähän uudempi, vähän parempi, vähän aikaisemmin kuin on tarpeen".
Kylläisen markkinan ratkaisu: jos tuote ei kulu loppuun itsestään, se suunnitellaan kulumaan.
Tunnetuin oikeustapaus on Applen "batterygate": vuonna 2017 paljastui, että käyttöjärjestelmä hidasti vanhoja iPhoneja akun heiketessä kertomatta siitä käyttäjille. Ranskan kuluttajaviranomainen määräsi 25 miljoonan euron sakot tiedottamatta jättämisestä (2020), ja Italia sakotti sekä Applea että Samsungia päivityksiin liittyneistä käytännöistä (2018). Sääntely on herännyt laajemminkin: Ranska kriminalisoi suunnitellun vanhenemisen 2015 ja otti käyttöön korjattavuusindeksin 2021, ja EU:n korjauttamisoikeusdirektiivi (2024) velvoittaa valmistajat korjauksiin ja varaosiin — samaan suuntaan vievät ekosuunnitteluasetus ja yleislaturipakko.